You are here

Tsygä, vaikkua ja Turku

Share +

| 28.10.2013

Heti alkuun on tunnustettava yksi juttu: olen kotoisin Helsingistä. Kyllä, siis asunut ihan oikeasti koko ikäni ennen Turkuun muuttoani Kehä I:n sisäpuolella. Helsinkiläisyys on Turussa aina vähän kaksiteräinen miekka: tässä joukkoliikenteessä se saattaa johtaa ilmiselvien asioiden kummasteluun, lievään ylimielisyyteen ja yleiseen väärässäoloon. Olen kuitenkin tutustunut turkulaiseen joukkoliikenteeseen, eli käytännössä räntäsateessa polkupyöräilyyn muutaman vuoden ajan, ja kun tänä vuonna todo-listalleni ilmeistyi TYYn jokin aika sitten tekemän pyöräilyselvityksen tuloksien pohtiminen, löysin niistä paljon sellaisia elementtejä, joihin olen itsekin törmännyt polkiessani pitkin kaupunkia ja kampusta. Listan läpikäyminen pisti miettimään, millä näihin ongelmakohtiin voi vaikuttaa, ja miten tällaisten synty ja ongelmakohtien korjailu hoituu jatkossa – pitääkö taas odotella pari vuotta seuraavaa pyöräilykyselyä?

Isoina juttuina pyöräilytutkimuksesta nousivat esille ainakin itselle tutut ongelmakohdat: Educariumin viereisellä parkkipaikalla pikitie loppuu keskelle hiekkakenttää, Ylioppilastaloilla ja vähän kaikkialla muuallakin on liian vähän pyöräparkkeja, ja kapeat pyöräilyn ja kevyen liikenteen väylät luovat päivittäisiin koulumatkoihin vähän turhan paljon jännitystä. Näitä lähdimme sitten selvittämään tekemällä kyselydatan perusteella ongelmalistaa ja jakaen sen sillä perusteella, kuuluiko asiasta ottaa yhteyttä Turun kaupunkiin (esmes Helsinginkadun alikulkutunneli), yliopistolle (opasteet, merkinnät ja pyöräparkit yliopistolla) tai Turun ylioppilaskyläsäätiöön (ylioppilastalojen ympäristö). Viestiämme kuunneltiin, ja monen epäkohdan huomattiin alkaneen jo korjautua osana liikennejärjestelyjen normaalia korjaussykliä.  Samalla rupesi mietityttämään, mitä näille asioille tapahtuu seuraavaksi, kelle näiden asioiden miettiminen kuuluu jatkossa?

Konkreettisena esimerkkinä tulevista vaikuttamispaikoista Turussa vaihtuu adventtiloska aurausta vaativaksi lumipeitteeksi joskus vuodenvaihteen tietämillä: lunta poiskuskaavat lumiaurat rikkovat silloin tällöin fillaritelineitä, joista jotkut näyttävät nopealla vilkaisulla olleen rikki jostakin 90-luvulta lähtien. Ja ilmeisesti kysymys on siitä, ettei yliopiston pysäköintityypeille tule näistä tietoa. Asiaa pohdittuani huomasin, että vika on osin myös mun omani: vaikka kuinka näitä asioita koordinoidaan valiokunnassa ja TYYssä,  ja jatkossa pyöräilyasioita huomioidaan esimerkiksi remontteja ja uudisrakennuksia suunnittelevissa käyttäjäworkshopeissa, on myös meidän yliopistolaisten muistettava tehdä myös itse ilmoituksia, kun joku on pielessä. Tarvitaan tietenkin kokoajan kertyvää laajaa ja asiantuntevaa näkemystä siitä, millaisia reittejä, pyöräparkkeja, opasteita, parkkipaikkoja ja muita rakenteita yliopistolle ja Turkuun tarvitaan, ja tätä asiantuntemusta on vietävä säännöllisin väliajoin oikeisiin suuntiin. Samalla ihan yhtä tärkeää on pitää nykyisistä rakenteista huolta, ja sanoa aktiivisesti kun jotain on pielessä. On tää nyt oikeasti senverta hieno kampusalue, että tämä kannattaa pitää kunnossa. Tänä talvena aion ilmoittaa jokaisesta näkemästäni rikkoutuneesta fillaritelineestä, saa baitata, elikkäs tehdä perässä.

Jottei tämä tarinointi menisi pelkäksi epäkohtien osoitteluksi ja kollektiivisen vastuun peräänkuuluttamiseksi, haluan fiilistellä vähän: mun ikäluokalle Turku tuli tutuksi Levottomat-elokuvasta. Ainoat asiat, mitä tästä kaupungista tiesin tänne muuttaessani olivat jugendtalot ja polkupyörät. Täällä asuessa on ollut huikea huomata, että turkulaiset polkevat ihan kaikkialle: keskustassa näkee talvisin enempi fillareita kun kotikaupungissani kesäisin. Kun on liikennettä, syntyy myös rakenteita ja keskustelua. Ennen kaikkea syntyy pyöräilykulttuuria. Kun fillarikulttuuriin lisäisi vielä vaikuttamista, on turkulaisten käsissä avaimet tehdä kaupungistaan yksi maailman parhaista pyöräilykaupungeista.