Puhe pidetty Turun hautausmaan sankarihaudoilla 6.12.
Tänään vietetään Suomen itsenäisyyden 108. vuotispäivää. Me opiskelijat olemme kokoontuneet tänne sankarihautojen kupeeseen jatkamaan arvokasta perinnettä, minkä myötä muistamme paitsi toisessa maailmansodassa kaatuneita, mutta myös pysähdymme hetkeksi pohtimaan itsenäisen Suomen arvoa.
Muutamia vuosia sitten maamme itsenäisyyttä ajateltiin pysyvänä ja jo saavutettuna tilana, eli jokseenkin itsestäänselvyytenä suhteelliseen vankan maailmantilanteen vallitessa. Näinä päivinä tilanne on kuitenkin toinen ja uskonkin itsenäisyyden arvostuksen olevan kirkkaampi monen meidän mielissämme. Itsenäisyyden arvo on korostunut seurattuamme, miten Venäjän julma hyökkäyssota Ukrainassa on asettanut länsimaisen demokratian ja valtiollisen itsenäisyyden vaakalaudalle ja jälleen kerran on muodostunut sukupolvi, jonka nuoruus ja opiskeluaika on ilon ja vapauden sijasta sodan repimä.
Suomessakin on ollut ”sodan ryöstämän nuoruuden sukupolvi”, joka ei kuitenkaan katkeroitunut, vaan uskoi parempaan tulevaan. Ja iloisempaa tulevaisuutta me elämme parhaillamme. Tasaisemman yhteiskunnallisen tilanteen vuoksi me olemme sukupolvi, joka voi purkaa sukupolviakin ylittäviä traumakokemuksia terapiassa. Meidän selviytymiskeinomme ei vaadi vaikenemista, vaan päinvastoin: se vaatii asioista uudelleen ja uudelleen puhumista, mutta myös oman menneisyyden tuntemusta.
Voimme vain kuvitella niitä tuntemuksia ja ajatuksia, joita menneiden sukupolvien opiskelijat kokivat, kun oma isänmaamme oli itäisen naapurin uhan alla. Tuolloin tuoreen Turun suomenkielisen yliopiston ylioppilaskunnan opiskelijat eivät jääneet toimettomiksi. Haluankin tuoda teille lyhyen katsauksen tämän tilaisuuden historiaan ja niihin tunnelmiin, jotka vallitsivat ylioppilaskunnassa toisen maailman sodan aikoihin. Tämä katsaus on tehty TYYn ensimmäisen historiikin pohjalta.
Ensin lyhyesti tämän päivämäärän historiasta: Suomen itsenäiseksi julistautumisen päivä on ollut TYYlle tärkeä jo sen perustamisesta saakka. 6.12. oli alkujaan yksi vaihtoehto, kun pohdittiin ylioppilaskuntaa perustettaessa vuosijuhlapäivämäärää. Lopulta kokous kuitenkin päätti yksimielisesti, että Porthanin päivä olisi sopivampi aika iloiselle juhlalle.
Talvisodan syttyessä Ylioppilaskunnassa vallitsi korkea maanpuolustustahto. Jo ennen Mainilan laukauksia olivat ylioppilaat mm. lahjoittaneet merkittäviä summia rahaa, suunnitelleet omien koulutuskiertueiden muodossa kanssa kansalaisten opettamista kaasuhyökkäysten varalle, sekä itse osallistuneet Karjalankannaksen linnoitustyöhön.
30.11.1939 on kirjattu muistiin TYYn ensimmäisen historiikin sivuille. Kun tieto sodan syttymisestä tavoitti ylioppilaskunnan jäsenet, oli kourallinen heitä parhaillaan viettämässä ylioppilaskunnan pikkujouluja. Osallistujat olivat kertoman mukaan ilmeiltään vakavia, ja heistä kuvastui myös ”velvoitus ja hämminki”, mutta myös häilyvää iloa kuullessaan, että hyökkäyksiä oli saatu torjuttua. Kauaa ei aikailtu ennen kuin aloitettiin pehmeiden joulupakettien valmistelu, jotta sotivilla opiskelutovereilla ja rintaman hevosilla olisi edes jotakin lämmikettä. Nämä yhteisten tavoitteiden eteen tehdyt toimet loivat ennen näkemätöntä yhteishenkeä.
Taistelujen alettua yliopiston opetus taukosi ja ylioppilaskunnan toiminta hiljeni, mutta ei loppunut tyystin, vaan jopa muodostui Turussa työkomennusta suorittavien ylioppilaiden keskukseksi. Viikoittain kokoonnuttiin lukemaan rintamalle lähteneiltä saapuneita kirjeitä, kuuntelemaan radiosta uutisia ja vaihtamaan kuulumisia. Rintamalta saatuja viestejä luettiin viikoittain kunnioituksella ja hartaudella. Ylioppilaskunta teki voitavansa sodan aikana. Se tarjosi tiloja maanpuolustuksen käyttöön ja teki muutoinkin oman osansa niin kotirintamalla kuin taistelukentillä.
Vaikka lopulta sota raadollisuudessaan vaati 17 opiskelijanuorukaisen hengen ja jätti apean mielen alueluovutusten myötä, niin seurasi siitä myös jotakin hyvää. Vastakkainasettelun aika niin kielikysymyksessä kuin myös luokkaerojen osalta oli hälventynyt.
Turun ylioppilaslehden pääkirjoituksessa Paavo Ravina lausuu aikalaisen arvion: ”Sodan suurin saavutus oli itsenäisyyden ajan nuorison suurimman haaveen toteutuminen; kansan eheytyminen ja vuoden 1918 iskemien haavojen lopullinen paraneminen.” Hän myös toteaa tähän tilaisuuteen sopivin sanoin seuraavaa: ”Mutta ylinnä kaikkein hohtaa sankarivainajien muisto.” Myös Antti Selänne totesi saman suuntaisesti: ”Me saavutimme sodassa sisäisen eheyden, mikä on välttämätön ehto siihen, että me itsenäisenä kansana voimme voimakkaana kansana tehdä työtä tulevaisuutemme hyväksi.”
Lopuksi: Muinainen suomalainen uskomus oli, että läheisemme jatkavat olemassaoloaan keskuudessamme niin kauan kuin yksikin muistaa heidät. Ja me olemme täällä kunnioittamassa ja muistamassa menneiden aikojen urhoja ja heidän tekojaan. Ylioppilaskunnan perinteiden myötä elää myös heidän muistonsa. Siksi haluankin lopuksi siteerata tasan 85 vuotta sitten näiden 17 kaatuneen muistoksi pidetyn ensimmäisen itsenäisyyspäivän tilaisuuden sanoja, mitkä lausui Pentti Jäntti: ”Vainajat taistelivat uuden, onnellisen Suomen puolesta, he tekivät työtä tulevien sukupolvien hyväksi. Uhraamalla nuoren elämänsä isänmaalle he todistivat isänmaanrakkautensa. Vahvistakoon heidän muistonsa meidän rohkeuttamme uuden, onnellisen suomen rakentamisessa!”
Rakennetaan siis jatkossakin yhtä toiveikkaina ja periksiantamattomina parempaa Suomea, osoitetaan tukemme muiden kansojen opiskelijoille, jotka opiskelun sijaan elävät sodan varjossa. Ja muistetaan nauttia olemassa olevasta onnellisemmasta nuoruudestamme. Hyvää itsenäisyyspäivää!