Olet täällä

Lukuvuoden avajaispuhe 2013

Jaa +

| 05.09.2013

Turun yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja Heikki Isotalon tervehdys lukuvuoden avajaisissa 5.9.2013

Arvon rehtori, professorit, yliopistoväki,

aikakaudellemme tyypillisesti tätäkin vuotta leimaavat korkeakoulumaailmaa koskettavat uudistukset, sekä toteutuneet että esitetyt. Orastava lama ja yliopistojen rahoitusvaikeudet koskettavat suoraan jokaista yliopistoyhteisön jäsentä. Haluan jakaa teille lyhyen kuvauksen ylioppilaan asemasta:
 

Täydellinen tietämättömyys edessä olevasta käytännöllisestä elämästä ja “todellisesta” työstä, hienoinen levottomuus tulevaisuudesta, josta ei kuitenkaan paljon puhuta. Kaikki ovat hermostuneita, alakuloisia, vähän halveksittuja, kaikkien hylkäämiä, vähävaraisia, yhteiskunnanvastaisia.


Äskeinen kuvaus ei ole tältä päivältä. Se on katkelma Ilmari Turjan vuonna 1938 kirjoittamasta romaanista Johannes Renko, ylioppilas. Sen jälkeen on tapahtunut yliopistojen valtiollistaminen ja itsenäistäminen, lukuisia talouden nousu- ja laskukausia,  hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen – ja hiljattainen purkaminen. Maailma on saattanut mullistua, mutta ylioppilaan arkikokemus monin paikoin ei.

Tulosvastuullisuus on hiljalleen tarttunut opiskelijoihin, jotka kaikesta julkisesta parjauksesta huolimatta valmistuvat vain noin puolitoista vuotta yli tavoiteajan. Ottaen huomioon tilastoituun aikaan sisältyvän työnteon, asevelvollisuuden, perheen perustamisen ja vaihto-opiskelun, on saavutus itse asiassa melko kiitettävä. Ajatus siitä, että pitkät opiskeluajat on ongelma, on kuitenkin hiljalleen saanut lähes kiistämättömän aseman julkisessa keskustelussa.

Vaikka kuluvan vuoden perusteella tuntuu siltä, että valtakunnan hallituksen päätökset syntyvät kabineteissa, ei politiikkaa tehdä tyhjiössä. Jokaisella uudistuksella, jokaisella ulostulolla ja jokaisella lehtikirjoituksella levitetään epävarmuuden tunnetta opiskeljoihin. Pelkästään opintotukea on uudistettu vuoden 1992 opintotukilain säätämisen jälkeen keskimäärin 2,5 kertaa vuodessa. On ylipäätään ihme, että opiskelijat ovat ehtineet tehdä mitään muuta kuin osoittaa mieltään muutoksia vastaan.

Kasvaneet paineet näkyvät suoraan henkisenä pahoinvointina ja uupumuksena. Opiskelija ei pääse irti riittämättömyyden tunteesta: liian vähän, liian hitaasti, liian heikosti. Luova laiskottelu on vaarassa kadota, kun opiskelija joutuu luovimaan työnteon ja opintojen välillä. Tämä jos mikä, on pahinta myrkkyä innovatiivisuudelle, sillä mielen tiedostamattomia prosesseja ei voi hoputtaa. Opiskelijalle tulee antaa oma aikansa pohtia, löytää ja kokeilla. Ei yliopistossa olla oppimassa tietoa; yliopistossa ollaan oppimassa ajattelemaan.

Akatemian lehdolla on kuitenkin identiteettiongelma. Suomalainen yliopistolaitos joutuu perustelemaan olemassaolonsa suomalaisen työn kilpailukyvyn kasvattamisella, koulutuksen vientiarvolla ja taloudellista kasvua tuottavien innovaatioiden synnyttämisellä. Yliopistoinstituution itseymmärrys on kuitenkin toinen. Yliopistolaki määrittelee yliopiston tehtäväksi “edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa”. Tämä ylevä kirjaus vastannee paremmin yliopistoyhteisön sisäistä innostuksen lähdettä, joka kannustaa homo economicusta uhmaavaan omistautumiseen tieteenteolle ilman taetta seuraavasta palkkapussista. Se myös selittää opiskelijoiden intoa hakeutua itseään inspiroiviin opinto-ohjelmiin, jotka eivät aina takaa helppoa työllistymistä – mediaanipalkasta puhumattakaan.

Näiden kahden olemassaolon välille muodostuu ristiriita, joka odottaa purkamista. Yliopiston pitää keksiä itsensä uudestaan. Yliopisto ei saa, eikä edes voi, sulkeutua muulta yhteiskunnalta, mutta muutoksen tulee lähteä yhteisön sisältä ja yhteisön omin ehdoin.

Jos haluamme luoda yliopiston, joka todella katsoo tulevaisuuteen, on tämän päivän mekaaninen tuloksellisuusajattelu jo auttamattomasti vanhentunutta. Tulevaisuuden yliopiston tulee ratkaista koko maailmaa koskevia ilkeitä ongelmia, joihin kuuluu ilmastonmuutos, puhtaan veden saanti ja kaikille avoimen tietoyhteiskunnan rakentaminen. Nämä kysymykset edellyttävät monitieteisyyttä, vahvaa perustutkimusta ja koko yhteisön vahvaa sitoutumista.

Jos me saamme välitettyä opiskelijoille tieteenteon itseisarvon ja sivistyksen merkityksen ja samalla pystymme antamaan heille ratkaistavaksi maailman perustavanlaatuisia ongelmia, ei meidän tarvitse pelätä liian pientä opintopistekertymää tai heikkoa läpivirtausprosenttia.

Opiskelija tulee kasvattaa osaksi yliopistoyhteisöä ja yhteiskuntaa. Avainasemassa ovat kannustava ilmapiiri, osallistava opetus ja mahdollisuus vaikuttaa omaan ympäristöönsä. Yliopiston ja ylioppilaskunnan yhdessä käynnistämä Universitas Turku -hanke on hyvä osoitus siitä, että opiskelijat osallistuvat myös opetuksen järjestämiseen, mikäli siihen annetaan vain mahdollisuus. Opiskelijat ottavat myös ilolla vastaan Turun kaupungin heräämisen siihen, että lähes 40 000 korkeakouluopiskelijaa kannattaa huomioida kaupunkilaisina koko opintojensa mitalta.

Kokonaisvaltainen ilmapiirin muutos vaatii kuitenkin yhä työtä.

Liika kontrolli tuottaa vastuuttomia alamaisia, akateeminen vapaus puolestaan uutta luovia kansalaisia. Lienee turha kysyä, kumpia tämä maa oikein tarvitsee.

Turjan romaanihahmo Johannes Renko antoi yliopistolle seuraavaa kiitosta: “En ole milloinkaan kuullut sen kysyvän kenenkään säätyä tai varallisuutta, se on kysynyt vain, mitä sinä tiedät.”

Kuten akateemisen maailman kaunokirjallisia kuvauksia tutkinut Joel Kuortti huomauttaa, tiivistyy tähän humboldtilaisen sivistysyliopiston ihanne. En usko että tämä ihanne on vanhentunut.

Toivotan teille kaikille menestyksellistä ja antoisaa lukuvuotta!

Heikki Isotalo

TYYn hallituksen puheenjohtaja