Yliopistodemokratian tuho ja nousu?

Tätä kirjoittaessa Suomen kansa on virittänyt näköradionsa tulosstudioon ja itsensä jännittämään presidentinvaalien toisen kierroksen tuloksia. Kuten edellisessä blogikirjoituksessa todettiin, nuoriso ja nuoret aikuiset ovat näissä vaaleissa aktivoituneet ennennäkemättömällä tavalla – puolin ja toisin. Oli voittaja kumpi tahansa, ovat kansalaisten osallistuminen ja kansanvalta saaneet uutta elinvoimaa näistä vaaleista.

Kansanvalta siis viettää korkeimmalla valtiollisella tasolla riemujuhlaansa. Samaan aikaan meitä lähimmällä paikallistasolla, yliopiston hallinnossa, demokratia on lähinnä nostalginen muisto. Tylkkäri uutisoi 1.2., että yliopiston rakenteellisen kehittämisen työryhmä ehdottaa laitosneuvostojen lakkauttamista nopeutetulla aikataululla, ehkä jo ensi kesällä.

Laitosneuvostot ovat lyhyesti ja kärjistetysti kolmikantainen elin, joka on tiedekunnalle vapaaehtoinen, ei voi päättää asioista ja kokoontuu harvoin. Tämä on seurausta pari vuotta sitten tehdystä uudistuksesta, jossa laitosneuvostot yritettiin lakkauttaa hallinnon sujuvoittamiseksi. Opiskelijaliikkeen noustua barrikadeille laitosneuvostot säilytettiin vapaaehtoisina (osa tiedekunnista päätti jo tuolloin lopettaa laitosneuvostot, osassa niitä ei koskaan ollutkaan), mutta niiltä otettiin päätösvalta pois, eikä niitä ole juuri kutsuttu koolle.

Suomen opiskelijaliike on saavuttanut historiansa aikana monia suuria voittoja. Ei ollut paljosta kiinni, että 1970-luvun alussa olisi saatu voimaan mies ja ääni -periaate myös yliopiston hallintoon. Käytännössä se olisi tarkoittanut, että opiskelijoiden äänienemmistöllä olisi voitu tehdä kaikki yliopistoa koskevat päätökset. Korvikkeeksi saatiin tuolloin kuitenkin kolmikanta, eli äänivallan jakaminen opiskelijoiden, professoreiden ja muun henkilökunnan kesken tasan. Tätä pitivät monet taantumuksellisena ja epädemokraattisena, olihan opiskelijoilla valtava enemmistö, mutta kolmikannassa vain kolmasosa päätösvallasta.

Laitosneuvostojen lakkauttamisesta käydyn keskustelun vertaaminen 70-luvun suunnitelmiin on lähinnä surullista. On pohdittu, olisiko järkevää luopua valedemokraattisista laitosneuvostoista ilman protestia, jotta demokratian täydellinen puute tulisi selkeämmin esiin. Toisaalta yliopistossa pitäisi ehkä säilyttää reliikkeinä jotain entisiä demokraattisia instituutioita, jotta ne voitaisiin sitten mahdollisen suunnanmuutoksen yhteydessä ottaa taas suoraan käyttöön. Ehkä laitosneuvostot pitäisi säilyttää jonkinlaisina yliopistodemokratian hautakivinä, jotka muistuttaisivat jatkuvasti demokratian puutteesta, mutta toisaalta myös opiskelijaliikkeen vaikutusmahdollisuuksista, kun näitä mahdollisuuksia halutaan ja uskalletaan käyttää.

Ainakin urbaanilegendan mukaan jollain kielellä kriisi on myös mahdollisuus, ja niin tässäkin tapauksessa. TYY:n edustajiston ja hallituksen linjaus on, että mikäli laitosneuvostoista ei saada enää päättäviä elimiä, niiden tilalle voidaan hyväksyä oppiaineen tai oppiaineryhmän tasolla organisoituja kolmikantaisia ryhmiä. Olennaista lienee se, saadaanko näihin ryhmiin oikeaa valtaa päättää asioista, vai jäävätkö ne vain neuvoa-antaviksi keskustelukerhoiksi. Nyt tehdään päätöksiä, jotka vaikuttavat vuosien ajan siihen, millainen oikeus opiskelijoilla on osallistua yliopiston päätöksentekoon. Vai onko sellaista oikeutta ollenkaan?

Juuso Suutari
TYYn hallituksen jäsen

Tässä kirjoituksessa esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajan omia, eivätkä ylioppilaskunnan virallisia näkemyksiä.