”There’s nothing we cannot solve”
26.04.2010 [tyy-pj]
Viime viikolla, ennen keskiviikkoista suurmielenosoitusta maksuttoman koulutuksen puolesta, osallistuin Helsingissä Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtajatapaamiseen. Tapaamisen ehdottomasti inspiroivinta antia oli Demos Helsinki –ajatushautomon Tommi Laition johtama osio. Laitio jakoi osallistujille post-it –laput ja pyysi kirjoittamaan, mikä voisi olla seuraava Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiön rakentamisen kaltainen suuri saavutus. ”Mikä on se suuri haaste, joka kaipaa ratkaisua?” Vastaus sai olla pieni tai suuri, valtakunnallinen tai paikallinen, instituutio, uusi toimintatapa tai tempaus.
Minuutin miettimisen jälkeen aloimme käydä kierrosta siitä, mitä kunkin lapussa luki. Useimmat vastauksista käsittelivät opintoja, työuraa tai henkistä hyvinvointia. Ilmoille heitettiin myös oma joukkoliikenneyhtiö tai kunnollista tietoon pohjautuvaa asiakeskustelua käyvä valtakunnallinen ylioppilaslehti. Jokaisen lapun lukemisen jälkeen Laitio kysyi lapun kirjoittajalta: ”Mitä sinun ylioppilaskuntasi voisi tehdä tämän asian eteen?”
Kierros sai minut jälleen miettimään, mihin kaikkeen me ylioppilaat ylioppilaskuntinemme voimme halutessamme pystyä. Meillä on intoa, meillä on varaa rahoittaa suuriakin projekteja. Meillä on osaamista, erityisesti meillä TYYläisillä, sillä ei ole olemassa alaa, jonka opiskelijoita ei meidän joukostamme löytyisi.
Haluammeko vihdoinkin kampukselle sen isomman kuntosalin? Hankitaan sellainen itsellemme, ja aletaan pyörittää sitä. Haluammeko Turkuun parempaa joukkoliikennettä? Perustetaan oma liikenneyhtiö, vedetään vaikka oma raitiovaunurata. Viimeviikkoisten varainhankintabileiden vähäisen osallistujamäärän takia olen kuullut kritiikkiä opiskelijoiden nuivasta suhtautumisesta yliopiston varainkeruukampanjaan. Järjestetään itse paremmat bileet, sellaiset, johon tulee ihmisiä! Haastan kaikki tämän lukijat kirjoittamaan tuohon alas, mitä sinä haluaisit tehdä, koska kaikki on meille mahdollista. Ainoa, mitä meiltä puuttuu, on aikaa, koska olemme jo valmiiksi niin monessa mukana.
Entä mitä omassa lapussani sitten luki? Mielestäni ratkaisua kaipasivat ”ilmastonmuutos & maapallon kestokyky”. ”Teidän pitää näyttää tarinat, näyttää, miten ihmiset elävät vähemmällä ja ovat silti onnellisia”, ohjeisti Laitio.
Kommentit
Aktiivien suurin haaste
Aktiivien suurin haaste omalle tekemiselle taitaa olla omien rajojen kunnioittaminen. Suuria ideoilta kaikilta toimijoilta tuntuu löytyvän, mutta sitten kun jossain kohtaa tajuaa olevansa liian monen soppakulhon äärellä hämmentämässä ja on vain yksi lusikka käytössä, tulee ehkä se suuri pienuuden tunne vastaan - "en pystykkään ihan kaikkeen!" Varsinkin silloin kun haluaisi olla niin monessa mukana, voi olla vaikeaa asettaa prioriteettejä. Ja kun itsestään ei voi sen sanonnanmukaisesti antaa sitä 110% vaan koko paketista pitää riittää ensin luovuus opiskella, sitten joko työpaikan kanssa asioiden sovittelu tai hampaiden kiristely minimibudjetilla.. ja siihen päälle pitää ehtiä parantaa maailmaa ja samalla myös hoitaa omia järjestöhommiaan. Samalla helposti unohtaa parantaa myös itseään.
Olen pitkään harkinnut, että ottaisin kalenterista yhden päivän, tai yhden iltapäivän, edes pari tuntia sivuun, jonka aikana ei yksinkertaisesti saisi tehdä mitään. Ei edes niitä juttuja, joista nauttii kun saa näperrellä ja tehdä kaikkea, mutta jotka silti kuluttavat pientä ihmistä puhki kun liikaa niille antaa. Ja eikös ne luovat tauot paranna kaiken muuna aikana tehdyn työn laatua? Eli varmasti lisäisi tämänkin järjestöaktiivin työtehoa! Kunhan vain uskaltaisi sen useammin myöntää, ja omistaa pari hetkeä paristojen lataamisen.. ei vain siksi että jaksaa paremmin tauon jälkeen, vaan koska oikeesti sen kukin aktiivi ansaitsee.
nimim. aina tekis mieli ahertaa lisää
Järjestöjaksamista
Samasta ajanpuutteesta opponoin Laitiolle tuossa tapaamisessa. Eli juuri siitä, että suurin rajoite ei ole kiinnostuksen puute, vaan yksinkertaisesti ajan puute.
Luovat tauot kuulostavat hyvältä idealta. Ja eikös kaiken tämän toiminnan tarkoitus kuitenkin ole pohjimmiltaan olla hauskaa, vaikka tehtäisiin paljon duunia ja pitkiä päiviä? Ei tätä hampaat irvessä puurtaen jaksaisi.
Ehkä voisimme ensi vuoden toimintasuunnitelmassa kiinnittää huomiota juuri TYYn alayhdistysten aktiivien jaksamiseen ja ajanhallinnassa tukemiseen. Soposektori ottakoon tämän onkeensa.
Kirjoita uusi kommentti