”There’s nothing we cannot solve”

Viime viikolla, ennen keskiviikkoista suurmielenosoitusta maksuttoman koulutuksen puolesta, osallistuin Helsingissä Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtajatapaamiseen. Tapaamisen ehdottomasti inspiroivinta antia oli Demos Helsinki –ajatushautomon Tommi Laition johtama osio. Laitio jakoi osallistujille post-it –laput ja pyysi kirjoittamaan, mikä voisi olla seuraava Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiön rakentamisen kaltainen suuri saavutus. ”Mikä on se suuri haaste, joka kaipaa ratkaisua?” Vastaus sai olla pieni tai suuri, valtakunnallinen tai paikallinen, instituutio, uusi toimintatapa tai tempaus.
Minuutin miettimisen jälkeen aloimme käydä kierrosta siitä, mitä kunkin lapussa luki. Useimmat vastauksista käsittelivät opintoja, työuraa tai henkistä hyvinvointia. Ilmoille heitettiin myös oma joukkoliikenneyhtiö tai kunnollista tietoon pohjautuvaa asiakeskustelua käyvä valtakunnallinen ylioppilaslehti. Jokaisen lapun lukemisen jälkeen Laitio kysyi lapun kirjoittajalta: ”Mitä sinun ylioppilaskuntasi voisi tehdä tämän asian eteen?”
Kierros sai minut jälleen miettimään, mihin kaikkeen me ylioppilaat ylioppilaskuntinemme voimme halutessamme pystyä. Meillä on intoa, meillä on varaa rahoittaa suuriakin projekteja. Meillä on osaamista, erityisesti meillä TYYläisillä, sillä ei ole olemassa alaa, jonka opiskelijoita ei meidän joukostamme löytyisi.
Haluammeko vihdoinkin kampukselle sen isomman kuntosalin? Hankitaan sellainen itsellemme, ja aletaan pyörittää sitä. Haluammeko Turkuun parempaa joukkoliikennettä? Perustetaan oma liikenneyhtiö, vedetään vaikka oma raitiovaunurata. Viimeviikkoisten varainhankintabileiden vähäisen osallistujamäärän takia olen kuullut kritiikkiä opiskelijoiden nuivasta suhtautumisesta yliopiston varainkeruukampanjaan. Järjestetään itse paremmat bileet, sellaiset, johon tulee ihmisiä! Haastan kaikki tämän lukijat kirjoittamaan tuohon alas, mitä sinä haluaisit tehdä, koska kaikki on meille mahdollista. Ainoa, mitä meiltä puuttuu, on aikaa, koska olemme jo valmiiksi niin monessa mukana.
Entä mitä omassa lapussani sitten luki? Mielestäni ratkaisua kaipasivat ”ilmastonmuutos & maapallon kestokyky”. ”Teidän pitää näyttää tarinat, näyttää, miten ihmiset elävät vähemmällä ja ovat silti onnellisia”, ohjeisti Laitio.
Aikaisemmin blogissa
- Toukokuu 2013 (3)
- Huhtikuu 2013 (5)
- Maaliskuu 2013 (4)
- Helmikuu 2013 (4)
- Tammikuu 2013 (4)
- Joulukuu 2012 (2)
- Marraskuu 2012 (2)
- Lokakuu 2012 (2)
- Syyskuu 2012 (5)
- Elokuu 2012 (1)
- Toukokuu 2012 (3)
- Huhtikuu 2012 (3)
- Maaliskuu 2012 (3)
- Helmikuu 2012 (4)
- Tammikuu 2012 (3)
- Joulukuu 2011 (1)
- Marraskuu 2011 (5)
- Lokakuu 2011 (3)
- Syyskuu 2011 (4)
- Heinäkuu 2011 (1)
- Toukokuu 2011 (4)
- Huhtikuu 2011 (4)
- Maaliskuu 2011 (4)
- Helmikuu 2011 (5)
- Tammikuu 2011 (3)
- Joulukuu 2010 (1)
- Marraskuu 2010 (4)
- Lokakuu 2010 (4)
- Syyskuu 2010 (4)
- Elokuu 2010 (3)
- Heinäkuu 2010 (1)
- Kesäkuu 2010 (1)
- Toukokuu 2010 (4)
- Huhtikuu 2010 (4)
- Maaliskuu 2010 (4)
- Helmikuu 2010 (4)
- Tammikuu 2010 (3)
- Joulukuu 2009 (2)
- Marraskuu 2009 (2)
- Lokakuu 2009 (3)
- Syyskuu 2009 (3)
- Elokuu 2009 (1)
- Heinäkuu 2009 (1)
- Toukokuu 2009 (3)
- Huhtikuu 2009 (3)
- Maaliskuu 2009 (4)
- Joulukuu 2008 (1)
- Marraskuu 2008 (2)

Kommentit
Aktiivien suurin haaste
Aktiivien suurin haaste omalle tekemiselle taitaa olla omien rajojen kunnioittaminen. Suuria ideoilta kaikilta toimijoilta tuntuu löytyvän, mutta sitten kun jossain kohtaa tajuaa olevansa liian monen soppakulhon äärellä hämmentämässä ja on vain yksi lusikka käytössä, tulee ehkä se suuri pienuuden tunne vastaan - "en pystykkään ihan kaikkeen!" Varsinkin silloin kun haluaisi olla niin monessa mukana, voi olla vaikeaa asettaa prioriteettejä. Ja kun itsestään ei voi sen sanonnanmukaisesti antaa sitä 110% vaan koko paketista pitää riittää ensin luovuus opiskella, sitten joko työpaikan kanssa asioiden sovittelu tai hampaiden kiristely minimibudjetilla.. ja siihen päälle pitää ehtiä parantaa maailmaa ja samalla myös hoitaa omia järjestöhommiaan. Samalla helposti unohtaa parantaa myös itseään.
Olen pitkään harkinnut, että ottaisin kalenterista yhden päivän, tai yhden iltapäivän, edes pari tuntia sivuun, jonka aikana ei yksinkertaisesti saisi tehdä mitään. Ei edes niitä juttuja, joista nauttii kun saa näperrellä ja tehdä kaikkea, mutta jotka silti kuluttavat pientä ihmistä puhki kun liikaa niille antaa. Ja eikös ne luovat tauot paranna kaiken muuna aikana tehdyn työn laatua? Eli varmasti lisäisi tämänkin järjestöaktiivin työtehoa! Kunhan vain uskaltaisi sen useammin myöntää, ja omistaa pari hetkeä paristojen lataamisen.. ei vain siksi että jaksaa paremmin tauon jälkeen, vaan koska oikeesti sen kukin aktiivi ansaitsee.
nimim. aina tekis mieli ahertaa lisää
Järjestöjaksamista
Samasta ajanpuutteesta opponoin Laitiolle tuossa tapaamisessa. Eli juuri siitä, että suurin rajoite ei ole kiinnostuksen puute, vaan yksinkertaisesti ajan puute.
Luovat tauot kuulostavat hyvältä idealta. Ja eikös kaiken tämän toiminnan tarkoitus kuitenkin ole pohjimmiltaan olla hauskaa, vaikka tehtäisiin paljon duunia ja pitkiä päiviä? Ei tätä hampaat irvessä puurtaen jaksaisi.
Ehkä voisimme ensi vuoden toimintasuunnitelmassa kiinnittää huomiota juuri TYYn alayhdistysten aktiivien jaksamiseen ja ajanhallinnassa tukemiseen. Soposektori ottakoon tämän onkeensa.
Kirjoita uusi kommentti